Vois lähtee Australiaan

Mä en ymmärrä mikä näissä Ylen au pairit-ohjelmissa on niin kiehtovaa mut jostain syystä ne saa mut aina katsomaan itsensä putkeen. Jotenkin siinä on sitä realistista elämänteatteria ja ihmisiä aidoimmillaan + kulttuurierot kiehtoo. Katoin sillon kun Los Angeles-versio tuli niin sen yhdessä yössä ja nyt katoin eilen ja tänään tuon Australiaan sijoittuvan uuden kauden. Pitää varmaan kattoo vielä se Lontoo-kausi tässä tänään vaikka koulutöiden ohessa.

Menkkaverta ja ripulia

Koiranpennun omistajana olo on hassua ja saa kyllä tehokkaasti siedättymään eritteille. Äsken tuli ripulit lattialle (koiralta, ei omistajalta), haisee aika nihkeeltä mut nopeasti kyllä tottuu kaikkeen siihen ällöttävyyteen ja siivoukseen, eikä enää ees muista että se on oikeesti ällöttävää. Itsestäni vuotaa verta kuin pahoittelusurmatusta ja sen takia mahaan koskee vitusti, mut silti ei vaan voi täydellisesti hautautua sängynpohjalle ja maata katsomassa hömppää, koska pikkuiseni huutaa ja pitää viedä ulos ja leikittää. En oo ihan varma nautinko tästä kuitenkin jollain marttyyrisella tavalla. Ehkä mussa sittenkin on jossain sisällä se ravun äitimäisyys, joka rakastaa muista huolehtimisesta. Onneks sentään ei tarvii mennä kouluun tällä viikolla.



Tästä saattaa huomata että oon aika väsynyt, pennun kasvatus on kuitenkin aika kokoaikatyötä. Varsinkin vielä kun pieni ei ole tottunut yksinoloon, eikä oikein pysty lähtemään minnekään ja kotonakin pitää antaa huomiota aina kun se on hereillä. Mut nyt kun pentu nukkuu on mun omaa aikaa, Skyrimiin näkemisiin --->

Ihmeellinen se oleminen on

Joskus elämässä sitä ottaa riskejä ja tekee asioita joita on halunnut jo pitkään vaikka ne ovatkin isoja ja elämää mullistavia valintoja. Minäkin tein sen. Hankin koiranpennun.

Tässä on Nepu. Nepu on vielä vähän villi ja tykkää maistaa hampaillaan kaikkea vaikka ei saisi. Silti se on ihana vauveli. <3

Todennäiköisesti tulette näkemään sitä tästä lähtien aika paljon tässä blogissa. Mulla ei just nyt ole hirveästi muuta elämää.